Kuusi vuotta

Siitä on jo aikaa. Kuudes vuosi käynnistyi marraskuussa. Pian se loppuu. Minua on rahoitettu, aluksi enemmän kolme vuotta, ja sitten vähemmän seuraavat kolme. Rahoitus loppuu toukokuun lopussa, ja samalla lopetan sohvalla käymisen.

On siitä puhuttu jo hyvän aikaa analyytikkoni kanssa. Minä pidän hänestä. Hän on ollut osa arkeani kaikki nämä vuodet. Pieni tasku keskellä kaupunkia. Antakaa minun olla rauhassa. Siltä se tuntuu välillä, ja hänen luonaan saan olla rauhassa. Olen kai etuoikeutettu kun minulla on ollut hänet kaikki nämä vuodet.

Olen miettinyt monen monta kertaa lopettamista. Välillä ollut vakuuttunut, että nyt alkaa olla se hetki. Ei sitten kuitenkaan.Tätä voisi kai jatkaa loputtomiin, koska aina on jotain. Ehkä sellainen tasaisuuden taso on jo saavutettu. Osaa jo itsekin. Enää ei hae vimmatusti jotain, mitä ei edes ole. Kesti kauan ymmärtää se. Tasaisuuden taso tarkoittaa sitä, että enää ei yritetä analysoida kaikkea puhki. Olen tyynempi ja rauhallisempi kuin kuusi vuotta sitten. Aina on jotain kesken. Ehkä sekin on hyvä niin.

Minä todella pidän hänestä.

Tapasin hänet ensimmäisen kerran lääkärikeskuksessa. Olin ahdistunut ja aika hukassa. Elämä oli mennyt muruiksi, ja niinpä varasin ajan häneltä hakeakseni kemiallista helpotusta olooni. Tulin ilman reseptiä ulos. Minulla olisi kyllä vapaita aikoja. Sieltä hän noukki minut, näin ajattelin. Ajattelen kai edelleen, että näin se meni. Hän valitsi minut, ja lähdin mukaan. Enää en lähtisi. Enää en lähde kenenkään mukaan, en edes hänen mukaansa lähtisi. En ilman omaa vakaata päätöstäni. Se on yksi suuri muutos tässä vuosien saatossa. Päätän itse elämästäni.

Meillä menee hyvin, hän tietää, ja minä tiedän, että nyt se on sitä mitä sen olisi pitänyt olla heti alussa. Silloin se ei ollut mahdollista. Kaikki kestää niin kauan, varsinkin kun on kysymys ihmisen mielestä, ja muutoksissa omassa sielunmaisemassa. Sitä taustaa vasten kuusi vuotta on lyhyt aika.

Kun lähden niin menetän hänet. Yhtälailla hän menettää minut, ja kaikki muutkin ketkä olen hänen luokseen vienyt. Perheeni, ystäväni, työni, harrastukseni, ajatukseni, toiveeni, pelkoni, koko elämäni. Tuskin hän on pahoillaan siitä, enkä minä liioin.

Hän on kohdellut minua hyvin. Kuunnellut, ollut empaattinen, ymmärtänyt mitä itse en ole tehnyt, ollut äärettömän läsnä ja skarppina lähes kaiken aikaa. Ne pienet sanat, pienet huomiot.

Tulen kaipaamaan häntä. Vielä on kuitenkin aikaa.

Potilas?

Mikä tähän on johtanut? Ei kai kukaan lähde sohvalle hetken mielijohteesta, tai aikaa kuluttamaan, jos vaikka ei ole muuta tekemistä. Onko se niin, että sinne mennään, kun halutaan selvittää, mitkä asiat ovat vaikuttaneet siihen missä nyt on? Vai onko niin, että haluaa sen selkeyden, rauhan sielulleen, jotta voisi elää elämänsä, jos ei onnellisena, niin ainakin tyynenä ja tietoisena siitä, miksi on mitä sitten onkin. Ehkä molemmat syyt ovat yhtä tärkeitä.

Olenko potilas, vai asiakas? Tätäkin olen miettinyt, jos sillä nyt on jotain merkitystä. Minulle on. Tyydyn tässä vaiheessa olemaan potilas, ja siinä vaiheessa kun muutun asiakkaaksi on aika lopettaa sohvalla olo. Ei kai näillä määrityksillä sinänsä ole mitään merkitystä. Ehkä tämä jaottelu liittyy omaan sairauden tunteeseen. Sairauden määrittelykin on hankalaa. Kysymys ei ole niinkään siitä, että tunnet olevasi sairas sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan enemmänkin tietoisuudesta, että se oma toiminta ei ole aina tervettä so. sellaista kun toivoisit sen olevan suhteessa itseesi ja kanssaeläjiisi.

Minusta tässä yhteydessä voi unohtaa adjektiivit hyvä ja huono. Ne eivät kuvaa mitään. Ihminen ei ole hyvä tai huono, tai edes toimi hyvin tai huonosti. Toisaalta taas kuka sanoo mikä on tervettä käyttäytymistä ja olemista, ja mikä sairasta? Ei kukaan, jos mennään yhteiskunnan normien mukaisesti.

Kolme vuotta

Kolme vuotta tuli täyteen marraskuusa muistaakseni. Ei se sinänsä pitkä aika ole. Makaat sohvalla neljänä päivänä viikossa kolme varttia kerrallaan. Mikäs siinä on ollessa. On se  kuitenkin.

Sitä miettii välillä edelleen, että mitäs minä täällä teen? Minkä ihmeen takia tulen tänne yhä uudestaan ja uudestaan? Se vie aikaa, kaikki muu ohjelmoituu tämän mukaan. Tälle on paikkansa maanantaista torstaihin, ja sille paikalle ei voi muuta ottaa. Monta kertaa se rajoittaa työkuvioiden sopimista, ja ei sitä ensimmäisenä sano, että ei minulle nyt sovi, kun pitää olla sohvalla juuri silloin. Sitä paitsi tämä maksaa. Makaaminen ja tilittäminen maksaa. Maksat, olet sitten paikalla tai pois. Tämä on myös se suurin närkästyksen aihe omassa mielessä.

Nyt joulun aikaa, ja tietenkin taukoa on koko hommasta. Hyvä puoli on se, että nyt voi järjestää menonsa juuri niin kuin haluaa. Toinen hyvä puoli on se, että saa ikään kuin levähtää hetken. Huonoja puolia ei nyt tule mieleen. Niitäkin tietenkin on.

Ääni takanani on lomalla. Hän pitää lomaa juuri silloin kuin haluaa. Siihen on sopeuduttava, ja järjestettävä omat lomat sen mukaan. Jos olet poissa/lomalla äänen ollessa paikalla, niin taas maksat. Systeemi ei ole kovin tasapuolinen.

Monta kertaa jo miettinuyt, että tämä saa riittää. Ei sitä maailman tappiin saakka jaksa juosta sohvalla. Aina se vaan kuitenkin jatkuu, mikä on toisaalta kummallista. Ehkä sen tietää, milloin se aika on todella kypsä sanoa, että minä jätän sohvasi ja sinut, enkä palaa enää tänne.

Hän on kyllä erinomainen ääni. Olen ollut tyytyväinen hänen tavastaan olla siinä takana. Viisas ihminen, empaattinen ja elää mukana. Ainoa asia mistä senkin voi päätellä on hänen äänensävynsä. Voin tulkita sävyn väärinkin, mutta näin oletan asian laidan kuitenkin olevan.

Ei silläkään varmasti helppoa ole. Saa kuulla samoja juttuja päivästä toiseen. Asiat toistuvat monta kertaa, ja välillä olen tympääntynyt itsekin saman asian jauhamiseen. Toisaalta ei ääni muista kaikkea, mitä olen selvitellyt siellä. Taitaa äänen ajatus välillä harhailla jossain aivan muualla. Saa se senkin tehdä, ymmärtäähän tuon. Sallin sen hänelle.

Palaveri

Kaikki jatkuu ennallaan. Sohva kutsuu lähes päivittäin. Tuntuu, että mitään edistystä ei tapahdu taas. Mitä sitten pitäisi tapahtua? En vaan tiedä. On mennyt jaaritteluksi nämä viimeiset kerrat. Miten tätä pitää oikein käydä? Mitä täällä pitää tehdä? Mistä helvetistä sitä pitäisi puhua?

Kun puhut muista, puhut myös itsestäsi. Kyllä kyllä, tiedän sen. On hieman sellainen olo, että Äänikin alkaa pitkästyä. Ei hän sitä näytä tietenkään, mutta välillä vaan tulee sellainen olo. Minä ainakin pitkästyisin kaiken maailman jaarituksiin ja filosofointeihini. Vaan hän saa rahaa, minä en.

Tänään oli yhdessä tällaisessa läheistukipalaverissa, joka koski poikani, sen vanhemman, yksinhuoltajuutta ja hänen selviämistään kahden pienen poikansa kanssa. Oli siellä poikani entinen vaimokin läsnä. Ei niiden kanssakäymisestä tule, eikä tullut tänäänkään yhtään mitään. Sinne tämäkin hupakko tuli esittämään kantojaan. Miksei minua huomoida, olenhan lasten äiti? Miksi minä en tiedä koskaan mitään? Minä olen opettanut poikia, minä olen tehnyt niiden kanssa vaikka mitä. Minä minä minä.

Että alkoi ottamaan hermoon rauhallistakin ihmistä. Sanoin niille, että taitaa olla väärä foorumi tulla setvimään keskinäisä välejään ja vittuilemaan toisilleen. Mutta ei. Tilanne meni lopulta siihen, että poikien äiti, jälleen kerran, poltti hihansa ja marttyyrina marssi ulos palaverista. Ei siis mitään uutta. Ymmärrän äitiäkin, koska hän on aika ulkona lastensa elämästä. Omasta syystään pääasiassa, mutta ymmärrän kuitenkin.

Hän siis lähti ja eipä aikaakaan kun poikani puhelin piipari, tekstiviesti. On aika jättää hyvästit, saat poikien yksinhuoltajuuden jne. Niinpä niin. Hän tiesi tasan tarkkkaan, että olimme vielä palaverissa. Yhtälailla hän tiesi, että se viesti tulee herättämään huomiota. Joo, okei pidä sinä pojat, minäpä tästä häivyn ja alan tappamaan itseäni. Huomion keräämisen keinot ovat moninaiset ja martyyrin kruunua on hyvä kantaa.

Mitäpä se kertoo? Pahasta olosta, syrjäytymisestä lastensa elämästä, yksin olemisesta ja armottomasta yksinäisyydestä, koska hänellä ei ole ketään. Välit omiin vanhempiin ja muihin lapsiin ovat poikki. Jälleen kerran, vain ja ainoastaan omasta syystä. Täysin epävakaa persoona. Niin kuin tämä läsnäollut sosiaalipuolen ihminenkin totesi; hänen persoonallisuutensa rakenne on sellainen, että häntä ei voi auttaa. On ihmisiä joita ei voi auttaa. Sen takia, että he eivät koe tarvitsevansa apua. He eivät tarvitse ketään, heissä ei ole mitään vikaa ja he ovat aina oikeassa kannoissaan. Pelottavaa jollain lailla. Poikien äiti, joka näkee heitä kaksi kertaa viikossa. Pelottavaa siksi, että koskaan ei tiedä pitääkö äidin hermo niissä tilanteissa, vai riistäytyykö homma käsistä ja sitten alkaa se huutaminen, lyöminenkin ja omien lastensa vähättely. Karsea tilanne jotenkin.

Mitenkäs tähän nyt nyrjähdin. Kai se on mielessä vielä ja mietityttää.

Testamentti

Nuori miettii olemistaan. Kyllä kyllä. Vieläkin vaan. Ei ole mitään mikä kiinnostaa. Opiskelu ei kiinnosta, koska ei ole mitään sellaista tarjolla mikä motivoisi. On kuitenkin, mutta siihen kouluttauminen ei ole aivan yksinkertainen juttu, koska siihen ei ole koulutusta. Aika ristiriitaista, mutta näin se vaan on. Ehkä oppisopimuksella. Missä saa suunnitella? Piirtää? Tehdä käsillään kuvia? Ihan helppoa. Tatuointeja. Siittä vaan sitten, koska lahjoja on ja kykyä eri juttujen visualisointiin.

Kävin sohvalla. Leppoisaa ja enin aika meni perinnönjaon kuviointeja pohtiessa. Äitini kuoli lokakuussa ja nyt on pesän selvityksen aika. Ongelmia ei kukaan kuvitellut tulevan, mutta nyt niitä kuitenkin on. Testamentti. Testamentti oli ennenkin ja siitä tiesivät kaikki, mutta ei sen sijaan sitä että uusi testamentti tehtiin vain kolme kuukautta ennen äitini kuolemaa, ja siinä ei kaikki mennytkään tasan perillisten kesken.

Yksi sai kaikki sen mistä nyt testamentin tekijä määrätä voi. Voi voi. Mitenkäs nyt niin? Kuka teki mitäkin? Oliko joku muu aloitteellinen uuden testamenti laadinnassa, kuin testamentin tekijä itse?  Hmm, onko tässä joku juoni takana? Ketä eniten rakastettiin, kuka oli tärkein? Varmaan tällaista. Miksi uudesta testamentista ei kerrottu, koska vanhankin sisällön tiesivät kaikki? Kuka on kenenkin  kaveri ja kuka huijaa ketäkin?

Ei kukaan. En tiedä taustoja, en syitä, en prosessin kulkua.  Enkä haluakaan tietää. Oma käsitys tietenkin on, ja se saa riittää. Mielestäni ei tapahtunut vääryyttä, koska se joka kaiken sai joutui maksamaan siitä myös kovan hinnan. 40 vuotta tavallaan vankina, oma asumus aivan äitini asumuksen vieresssä. Aina piti olla käytettävissä, aina hoitaa kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin asiat. Minun turvani, minun poikani. Yksi meistä oli se joka itse asiassa kantoi sen vastuun äidistäni, ja hoiti niitä asioita. Tuntuu aika luonnolliselta ajatus, että perinnön yksipuolinen jakautuminen oli palkkio kaikista niistä vuosista ja minusta se on aivan oikein ajateltu ja tehty. Piste ja case closed.

Kaikki eivät sitä kuitenkaan miellä.

Odotusta

Pitkäperjantai on aina nimensä mukaan pitkä. Se on aina ollut näin jo lapsesta saakka. Liekö sitten niin, että silloin ne tosiaan olivat pitkiä, kun ei ollut mitään tekemistä. Olisi tietenkin ollut, mutta siinä oli joku sanomaton kielto päällä.

Sohvakin saa levätä pääsiäisen aikana ja sen ei tarvitse kuunnella kenenkään vinkumisia.

Äänikin on tullut selvästi mukavammaksi tässä ajan saatossa. Saatto taitaa olla väärä sana, koska siihen kai liittyy aika pitkä aika ja tätähän on vasta kestänyt muutaman kuukauden. On hän kuitenkin tullut läheisemmäksi, tai ehkä vain tutummaksi. Saatto on taas oikein hyvä sana siinä mielessä, että saatostahan tässä on kysymys.

Olipa puhetta siitäkin, että onko hyvä jos pitää tästä saattajastaan. Olen sitä mieltä, ettei se ainakaan haittaa työskentelyä. Tuntuisi aika mahdottomalta ajatukselta tilittää syvimpiä tuntojaan ihmiselle josta ei pidä. Ääni oli kyllä samaa mieltä asiasta. Tosin hän ilmaisi sen paljon fiksummin, eli onhan se hyvä jos on tuota kosketuspintaa. Voi sen noinkin sanoa. Olisi ollut paljon mukavampaa kuulla, et kyl määkin sunsta tykkään. Ei se vaan mene niin.

Tulee siis taukoa muutama päivä. Tauot, lyhyetkin, on etten sanoisi hankalia. Ennen taukoa kun ei oikein halua aloittaa mitään kerrontaa, jota sitten ei voikaan jatkaa yhtäjaksoisesti. Taitaa olla selittelyn makua tässäkin.

Poikkesin tämän entisen vaimonikin (sen mukavamman) luona tänään. Ei hän ollut kotona, hänen dementikkomiehensä oli, ja paikallinen kaupungin edustaja eli kodinhoitaja, tai miksi niitä nyt kutsutaankaan. Kuink ollakaan niin tunsin hänet. Olen tavannut muutaman kerran aivan toisessa yhteydessä. Muistin tietenkin ja edelleen kuink ollakaan hän myös minut.

Kolmannen kerran kuink ollakaan hän ja tämä entinen olivat keskustelleet siitä ketä mukanakulkijoita tällä entiselläni on ollut elämässään. Viimeisen kerran kuink ollakaan hän oli maininnut nimeni siinä yhteydessä. Minä mukanakulkija. Olinko vähän leuhka? Olin, mutta en yhtään hämmästynyt. Erosta on jo aikaa, mutta yhteys on säilynyt ajan saatossa. Tähän saatto sopii oikein hyvin, koska puhutaan kuitenkin vuosikymmenistä. Se on hyvä suhde ja yksi kantavista voimista omassakin elämässäni. My best friend. Tietää kaiken tietämisen arvoisen elämästäni, sen eri vaiheista, ylä- ja alamäistä. Tällaiset suhteet ovat kullan arvoisia ja en mistään hinnasta luopuisi tästä. Eikä tarvitse.

Tule takaisin Gabriel

Minä olen niin onneton sanoo hän. Voisitko ajatella, että palaisimme vielä yhteen? Olen puhunut tästä ennenkin. Nyt se mies on sitten lähtenyt. ( Ei kuitenkaan ole ensimmäinen kerta.) Tällä kertaa lopullisesti jälleen kerran. Soitto entiseltä vaimoltani.

No niin. Neljä vuotta on kulunut. Tämä mies oli jo ennen sitä lopullista erilleen muuttoa. Oli niitä muitakin matkan varrella. Oli alkoholismia, on edelleen, pitkiä poissaoloja kotoa. Oli vaarallisia tilanteita ja viime metreillä sitten hajosi se omakin pää. Näin kai sitä pruukataan sanoa kun mieli ei enää kestä ja tekee asioita, joita ei ehkä muuten olisi tehnyt. Tai ei olisi.

Tule takaisin. Hitto sentään. Vaihto lennossa, toinen ulos ja toinen sisään. Elämme onnellisina elämämme loppuun asti. Amen.

Ei tämä mene näin. Sen takia, että ei ole enää mitään. No, pitkä liitto ja olihan siinä hyviäkin hetkiä. Näinkin on tapana sanoa ja tietenkin, onhan siinäkin totuuden siemen. Ruukku kuitenkin särkyi ja ei palasia voi enää laittaa yhteen. Eikä ole sitä tunnetta enää. Viuh, se on poissa.

Pitääkö tätä perustella? Eei. Silti. Oma elämäni on muuttunut niin paljon kuluneen neljän vuoden aikana. Koko elämä on mennyt uusiksi. Hyvä niin. Koko sosiaalinen verkosto on uusi. On uusia mukavia ystäviä, selväpäisiäkin kaikki. On menoa ja harrastetta jos jonkinlaista. Voi päättää aivan itse omista asioistaan, eikä tarvitse raportoida kenellekään. Missä olit, mitä teit, kenen kanssa olit, miksi viivyit näin kauan? Ja niin edelleen.

Luopuisinko kaikesta tästä. Palaisinko takaisin entiseen aika lailla tyhjään olemattomuuteen, jossa kukaan ei käy, jossa mihinkään ei mennä, ei ainakaan ilman viinaa. Takaisin aikaan, missä sahataan työn ja kodin välillä ja ainoat kontaktit ulkomaailmaan ovat suku, jos sitäkään. Takaisin läheisriippuvuuteen, ahdistukseen, riitoihin ja täysin sekopäiseen elämään.

En palaisi, enkä palaa. Piste.

Silti aika outo tällainen pyyntö. En sitä odottanut. Olen tietenkin tuttu ja ehkä joku illusio jostain ikuisesta rakkaudesta elää toisen osapuolen mielessä. Voi olla niinkin, että ei vaan pysty olemaan hetkeäkään yksin, vaan pitää olla joku. Voisi se olla joku muukin, mutta niitä ei ilmaannu jos vain juo lähes kokopäiväisesti.

Sitä niin toivoisi, että hän laittaisi asiansa kuntoon. Jos ei parisuhteesta tule mitään, niin edes kokeilisi yksin olemista. Katselisi rauhassa miltä se tuntuu ja sitten miettisi mitä sitä haluaa, eikä suinpäin taas syöksyisi johonkin, joka ei kanna. Menisi pitkään hoitoon, terapiaan, mitä nyt tahansa joka voisi oikaista elämän paikoilleen. Helppo sanoa ja ainakin tässä tapauksessa kovin vaikea toteuttaa. Mahdotonta suorastaan.

Elämä saattaa kuitenkin yllättää.